Something about me

Mun nimi on Brigita. Olen 14-vuotias,asun Jyväskylässä, kotoisin Kosovosta syntyny siis Suomessa. Mun isä muutti Suomeen vuonna -92 ja äiti -95. Harrastan kilpauintia, valokuvaamista ja näyttelemistä. Valokuvaamista ja näyttelemistä en harrasta sillein virallisesti et kävisin kursseila. Mutta koulussa osallistun aina sellasiin projekteihin ja nyt aiotaan kuvata Akin ja Moonan kanssa dokumenttia, oon niin innoissani ! Kilpauintia harrastan sillein ihan virallisesti, oon Suomen maajoukkueessa ja käyn treeneissä 6 kertaa viikossa. Mulla on vamma nimeltä AMC, se on sellainen niveltenjäykistymä.Elikkä siis en saa mun käsiä iha suoraks, olin kuukausi sitten leikkauksessa, ja nyt on vähän enemmän liikettä kuin aikaisemmin. Mun kaverit sanoo että sitä ei edes huomaa paljon,mut kyllä mä tiiän että sen huomaa, mun kädet on ollu pienenä paljon pahemmat, mut oon vaan aina jumpannut niin se on sitte auttanut. Nyt joku saattaa luulla että mulla on kädet ihan koukussa, mut ei, siis ne on melkein suorat, lääkäri sano et 30 astetta jää. Mua on kiusattu aika paljo koulussa, ala-asteella joka vuosi, samat henkilöt ja sama syy. Yleensä mua on matkittu, sanottu saksikädeksi, terminaattoriksi. 6 luokalla se oli kauheeta, mua pelotti ihan hirveesti se että vaihdan koulua ja siellä mua kiusataan taas, mun 6 luokan ope sano mulle että mä selviin siitä, se jopa soitti mun isälle ja pyysi niitä koululle puhumaan tästä mun tilanteesta. Kun menin 7, mun painajainen toteutu, ekaksi kukaan ei sanonut mitään, totta kai jotkut katto, musiikin tunnilla kun piti soittaa kitaraa niin ope sano että laita käsi näin, sanoin että en pysty, ope rupes nauramaan " miten niin et pysty ? " Sitte ku sanoin en pysty kääntämään kättä niin se tajusi jotain, ja sano no tee miten pystyt, kun 7 luokka loppui, kun se musiikin ope kysyi haluatteko kuulla teidän numeronne, kun hän kysyi multa että mitä luulet minkä sait ? Sanoin 7 tai 8, sano eii sinä saat 9, hän sanoi koko luokan edessä se on nimittäin aika vaikeeta soittaa kitaraa jos ei pysty kääntämään kättä, mutta hän sen tekee. Joten mua nolotti sillo, mut silti olin taas iloine siitä että se sano niin. Sitte mun painajainen oikeesti toteutu, 2 tyttöö rupes matkii ja nauraa aina ku kävelin niitte ohi, se päätty sit siihe et jouduttiin opettajan kanssa samaan huoneeseen sopimaan sitä. Se on kuitenki unohdettu juttu, mut mä en kuitenkaan unohda sitä.  Mitä sitte jos oon erillaine ? Mä oon silti ihmine ?

Jos teitä haittaa näin paljo, vaihtakaa te koulua ! Älkää mua kiusatko sen takii että te ette pidä musta !! Onneksi mulla on ihania ystäviä joita tämä ei haittaa ollenkaan,  jotka on ollu aina mun tukena.